Keskivaikea ja jälkimainingit

Maanantaina kirjoitin avoimen tekstin mielenterveysongelmistani ja niiden vaikutuksesta elämääni. Kirjoituksen valmistuttua ja sen julkaistuani tunsin helpotusta, sillä olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saanut luotua alusta loppuun pidemmänpuoleisen tekstin itse – asia, jota en uskonut pystyväni tekemään. Olen ylpeä itsestäni, mutta samaan aikaan sisälläni hiljalleen kytevä perfektionisti ei voi vaieta: teksti oli liian hajanainen, liian epäselvä, en sanonut oikeita asioita oikeilla tavoilla, en sanonut paljon mitään. 

Saamani palaute kertoo aivan toista. Olen valtavan kiitollinen kaikille ihmisille, jotka joko julkisesti tai yksityisesti tulivat kertomaan, mitä ajatuksia sanani herättivät ja mitä omia kokemuksia heillä on mielenterveysongelmiin liittyen. Palaute ja se, miten olin onnistunut herättämään ihmisissä suurenkin oloisia tunteita avasi silmäni ensinnäkin sille, miten mielettömän ihania ihmisiä ympärilläni on ja toiseksi, miten moni kärsii samoista asioista kuin minä. 

Mielenterveysongelmissa on se piirre usein, että niiden kanssa tuntuu, kuin olisi täysin yksin ja kukaan ei ymmärrä. Juuri minulla masennus on maailman pahin tai ahdistukseni vaikein, kokeeko kukaan muu samaa, saatika että ymmärtäisi? Tällaisina hetkinä, kun se reippain ja iloisin ihminen tulee kertomaan sairastavansa paniikkihäiriötä tajuaa, miten helposti mielenterveysongelmat peittyvät. Tästä tulee juurikin se illuusio, että kukaan muu ei muka kokisi samaa, kun kaikki kärsivät suurimman osan päivästään hiljaisesti päänsä sisällä.

Sellainen asia, joka minua jäi vaivaamaan etten siitä hirveästi puhunut, oli kertoa millaista elämäni sitten oikein on masennuksen ja ahdistuneisuushäiriön kanssa. Vaikka tietoisuus mielenterveysongelmista on lisääntynyt ja stigma pikku hiljaa hälvenee, niitä on vaikea ymmärtää jos ei itse niistä kärsi. 

Helpompina kausina olen suunnilleen vain laiska versio itsestäni, viitseliäisyyteni hoitaa kotiaskareita ja tehdä ruokaa on suunnilleen normaali, eli jaksan niitä tehdä, enkä väsy juurikaan sen enempää niiden tekemisestä kuin terveet ihmiset. Herääminen on helppoa ja saan iloa monista asioista, en ahdistu pienestä ainakaan niin helposti ja julkisilla paikoilla kulkeminen ei tunnu sen erikoisemmalta kuin sen pitäisikään. Saatan saada yksittäisiä ahdistuneisuuskohtauksia erityisesti julkisissa liikennevälineissä tai kaupoissa, mutta muuten selviän ja tunnen toivoa tulevasta. Oloni ei ole terve, mutta elämä ei tunnu pelkältä taistelultakaan.

Huonommat kaudet ovat, noh, aivan eri maata. Sille ei ole mitään selkeää syytä, milloin huonompi kausi tulee, yhtäkkiä vain huomaa olevansa taas huonolla tuulella ja järkyttävän väsynyt koko ajan. Masennus aiheuttaa silloin suunnatonta välinpitämättömyyttä itseä ja tehtäviä asioita kohtaan, jolloin kotiaskareet saattavat jäädä pitkiksikin ajoiksi tekemättä. Saan iloa hyvin harvoista ja valikoiduista asioista ja hyvin vähän, musiikkikin toimii enemmän tunteiden purkuterapiana ja herättää valtavia tunneryöppyjä milloin itkun, milloin huudon kera. Ajatus ei kulje ja tuntuu, kuin silmieni edessä olisi verho, jota ei saa vedettyä pois. Keskittyminen on vaikeaa ja se turhauttaa. 

Ahdistuneisuus on huonoina kausina aivan kamalaa. Julkisilla kulkuneuvoilla säännöllisesti kulkevana ja kaupassa käyvänä ihmisenä toivoisin, että teleportaatio olisi keksitty näinä hetkinä. Toisaalta viihdyn myös kaupassa ja mielestäni on kivaa ihan vain katsella, mitä kaikkea siellä myydään, mutta samalla ison, loisteputkilla valaistun, ihmisillä kyllästetyn tilan tiedostaminen on maailman hirvein asia. Samoin kuin julkisissa kulkuneuvoissa, kaupassa tunnen oloni todella näkyväksi ja vialliseksi, kuin kaikki tietäisivät kuka olen ja mitä sairastan. Silloin kun kyseinen olotila valtaa mielen, mukaan tulee myös sietämätön epätodellisuuden tunne; silloin tunnen kehoni vieraaksi, muut ihmiset ovat vain mielikuvitukseni tuotetta ja ketään muuta ei ole oikeasti olemassa, ympäristö tuntuu lavasteista tehdyltä. 

Tietenkään, sillä ei ole mitään väliä, vaikka tuntemattomat ihmiset tietäisivät minulla olevan mielenterveysongelmia. Suurimpina ahdistuneisuuden hetkinä vain tuntuu, että ihmiset pitävät minua outona ja näkevät metrien päästä, että minua ahdistaa. Samalla tavalla minulla on ollut niin kauan kuin muistan seuraava irrationaalinen pelko: jos menen paikkaan, jossa yleensä on paljon ihmisiä (kouluruokala, kaupungin keskusta, ruokakauppa ym.) ja siellä ei olekaan juuri ihmisiä, ajattelen ihmisten menneen minua pakoon tai piiloon jotta tuntisin olevani mahdollisimman yksin tai väärässä paikassa.

Niin.

Tuosta kuvasta sen verran, että maalasin sen tämän vuoden tammikuussa yrityksenä kuvata, miltä epätodellisuus tuntuu; silmäni eivät tunnu olevan oikeassa paikassa, vaan ikään kuin tarkastelisin maailmaa toisten, "väärien" silmien läpi. Muistan lukiossa luulleeni, että minulla oli näössä vikaa kun maailma näytti todella oudolta, lasin takana olevalta (tai no, onhan mulla silmälasit että kyllähän sitä maailmaa tulee lasin takaa tarkasteltua). Sittemmin kuvataiteellisuuteni on kuihtunut kun en osaa kuvastaa sitä, miltä minusta tuntuu.

lopuksi

Sain edellisestä kirjoituksestani jo aivan valtavasti viestejä ja yhteydenottoja, ja yllä kuvatun tilanteeni takia aivoissani takkuaa todella paljon, enkä osaa tai pysty välttämättä vastaamaan kaikille sillä pieteetillä kuin haluaisin. Tietäkää kuitenkin, kaikki te ihanat ihmiset, että olen huomannut viestinne ja olen kiitollinen jokaisesta teistä, vaikken osaisi sitä muuten kuin ajatuksen tasolla välittää. Yritän selvittää omaa päätäni nyt niin, että pystyisin tapaamaan kaikkia teitä edes jotenkin kahden kesken, kaikkien kanssa olisi niin paljon puhuttavaa! Monet teistä onneksi käsittivät, että olen jokseenkin ylikuormittunut ja mennee aikaa, että saan kaiken taas järjestettyä niin pääni sisällä kuin muutenkin. 

Kiitos kun olette.

Keskivaikea

Tämä ei ole avunpyyntö, ei huomion tai säälin hakua. Tällä hetkellä tämä on itselleni paras tapa "coupata" jokapäiväisen elämäni kanssa sen lisäksi, että puhun ystävilleni ja kuuntelen Scandinavian Music Groupia.


alusta

Olen keskivaikeasti masentunut sekä määrittelemättömän ahdistuneisuushäiriön sairastaja. Noin, nyt se on sanottu. Totta puhuakseni, olen halunnut kertoa tästä jo pitkään ja tietysti elämäni tärkeimmät ihmiset ovat tietäneet jo alusta saakka. Tulin kuitenkin siihen tulokseen ystäväni kanssa keskusteltuani, että mielenterveysongelmat ovat itselleni niin arkipäivää, että voin myöntää kenelle tahansa kärsiväni niistä. 

Muistan kirjoittaneeni tännekin viime syksyn koulun aloituksesta ja siitä, kuinka valtavan onnellinen olin. En valehdellut! Olin aivan tavattoman onnellinen uusista ihanista ihmisistä, omasta kodista ja valloittavasta kaupungista. Veikkaan kuitenkin jälkikäteen olleeni järkyttävän stressaantunut jo ylioppilaskirjoituksista saakka ja lisää stressinaiheita tuli joka päivä lisää. 

Ja niinpä: syksyllä minulla oli opintoja aivan liikaa omaan stressinsietokykyyn ja toleranssiin nähden, joka alkoi näkyä yhä lisääntyvinä, kummallisina kokemisen oireina, joihin kuului epätodellisuuden tuntua ja lieviä aistiharhoja. Epätodellisesta olosta tuli syksyllä pian jokapäiväistä ja otin yhteyttä opiskelijaterveydenhuoltoon. Pääsin puhumaan terveydenhuoltajan kanssa ja sain ajan psykologille tammikuun lopulle, johon tuntui olevan ikuisuus.

Marraskuun lopulla sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen koulun kuoronjohtokurssilla ja jäin sairaslomalle vuoden loppuun saakka. Sittemmin pääsin psykologille ja yleislääkärille ja jäin uudestaan sairaslomalle helmikuussa masentuneisuuden ja ahdistuneisuuden takia. Olen käynyt säännöllisen epäsäännöllisesti YTHS:n psykologilla sekä muutamia kertoja psykiatrilla, joka on diagnosoinut minulle alussa mainitsemani taudinkuvat.

Nyt kesälomalla kun on ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä ihanaa ja kamalaa, olen ehtinyt pohtia elämääni ja tilannettani syvemminkin ja oivaltanut, että ehkä mielenterveysongelmani eivät olekaan tehneet ensiesiintymistään vasta vajaa vuosi sitten, vaan jo kauan sitten, ehkä yläasteella. Todennäköisesti olin silloinkin jo hieman masentunut, mutta en ollut osannut ajatella kuin vain olevani luonteeltani saamaton, laiska tai "tällainen". Oivalluksen myötä olen oppinut itsestäni paljon uutta sekä ymmärtänyt paremmin omaa menneisyyttäni.

välihuomio

Tätä tekstiä on todella vaikea kirjoittaa, sillä en oikein tiedä, mistä näkökulmasta kertoisin asiasta. Masennuksen takia olen väsynyt ja keskittymiskykyni on lähes olematon, mikä ei ymmärrettävästikään helpota pitkäjänteistä työskentelyä tai tekstin kirjoittamista. Se selittää osaltaan, miksi blogini on elänyt hiljaiseloa (suurta osaa näyttelee myös tavallinen kunnon laiskuus ja intohimon puute kirjoittamista kohtaan, sekä aiheiden vähyys). 

Punainen lankani on kenties se, kuinka ihmeellisen vaikea viimeinen vuosi on minulle ollut. Olen toisaalta pystynyt vihdoin myöntämään itselleni ja muille, että se mitä ja miten koen, on sairauden aiheuttamaa eikä puutteita tai vikoja luonteessani, kuten uskottelin itselleni nuorempana. Voin olla myös onnellinen siitä, että siitä lähtien kun tiedostin painivani "oikeiden" ongelmien kanssa, olen kyennyt puhumaan niistä avoimesti läheisimmille ystävilleni ja perheenjäsenilleni. Päivittäin kuitenkin pyörittelen mielessäni myös sellaisia asioita, joita en uskalla sanoa ääneen.

Olen kokenut hyviä ja huonompia kausia, viimeisin hyvä kausi kesti miltei koko heinäkuun ja siihen vaikutti ehdottomasti rakas koirani Touko, josta olen kiitollisempi kuin ikinä. Touko on nyt jo 13-viikkoinen, ja kun uuden pennun huuma on pikku hiljaa laantunut, paha olo hiipi taas niskavilloista koko kehon laajuiseksi varjoksi. Nyt elän taas huonoa kautta masennuksen ja ahdistuneisuuden kanssa ja jokainen päivä on raskas, vaikka mitään erityisempiä ohjelmanumeroita ei olisikaan. Tällä hetkellä eniten pelottaa, miten yliopistourani käy, jos en olekaan kykenevä opiskelemaan. Toki minulla on varasuunnitelmia, jos yliopisto ei olekaan tätä hetkeä varten, mutta niihin sisältyy isoja elämänmuutoksia, mistä en ole tällä hetkellä kovinkaan innoissani. 

Kaikki järjestynee kyllä aikanaan, mutta tällä hetkellä olen hyvin hukassa. En osaa varmasti sanoa, missä tulen olemaan kolmen kuukauden päästä, saati mitä silloin teen. Yritän kuitenkin pysyä elämäniloisena, sillä mitä muuta vaihtoehtoa minulle jää?

You carry a large burden. You are not the burden.

– @rubyetc_

minua pelottaa syksy

sen pimeys

miten selviän talvesta

tunnen kuolevani

ajatuksissani kaikki loppuu ennen kevättä

mutta en halua kuolla

vastoinkäymiseni ovat isoja

ja pieniä

kaikki yhtä painavia ja raskaita

pystynkö koskaan tekemään mitään

olemaan se, josta olen haaveillut

äiti ja opettaja ja ihana ystävä monelle

Tällä hetkellä elämäni on lähinnä selviytymistä: ystäviin, koiraan ja musiikkiin tukeutumista, psykologille purkautumista ja rahanmenoa. Pystyn pitämään huolta itsestäni ja Toukosta, siitä ei ole kyse. Pääsen ylös sängystä ja jaksan poistua kotoa ja tehdä ruokaa. Tällä hetkellä kaikkeen siihen vain menee enemmän energiaa, ja joskus toivon mielessäni kaiken loppuvan. Elämäni on kuitenkin suhteellisen hyvässä kunnossa, on itsenäisyys, oma asunto, koira, opiskelupaikka ja kaikki.

Siinäpä se, kaikessa sekavuudessaan.

Haluan omakotitalon ja takapihan

kulkisin paljain jaloin
yksin
valkoisessa paidassa
mutta en uskalla

oloni on raskas vaikka pääni
kevyt ja täynnä hempeitä ajatuksia

lähtisin ja tekisin kodin
minne tahansa
olisin kuin aikuinen
mutta en uskalla

Viisaita ovat ne, joita ei kiinnosta

Miten reagoit siihen, että toisella on jotakin kallista? Mitä ajattelet Applen tuotearsenaalista junassa vieressäsi istuvalla ihmisellä? Mitä ajatuksia herättää ihminen, joka on rahdannut viikonloppureissulle matkalaukullisen tai useamman kassillisen tavaraa? Näitä kysymyksiä olen miettinyt. Miksi ensimmäisenä kalliita asioita omistavasta ja käyttävästä ihmisestä tulee mieleen ylimielisyys? Miksi on noloa kantaa paljon tavaraa lyhyelle matkalle?

Usein itsekin sorrun ajattelemaan asiat vaikeimman kautta, vaikka ajatuksenkululle olisi helpompikin reitti. Miksi vaivautua pahastumaan toisen omaisuudesta, oli sitä sitten paljon tai vähän, oli Applea tai ei. Miten se vaikuttaa minun elämääni, miten toiset elävät? Tätä voi tietysti soveltaa moneen muuhunkin tilanteeseen, ja sitä yleensä pyrinkin tekemään, jos koen loukkaantuvani tai pahastuvani toisten tavoista tehdä asioita. Koska loppujen lopuksi, mitä väliä? Ainoa, mitä toisten elämäntyylistä pahastumisesta kostuu, on oman pahan olon lisääntyminen. 

Ensi kerralla kun meinaa pahastua toisten asioista, kannattaa imeä ilmaa kiduksiinsa ja todeta, että eihän siitä mitään hyvää seuraisi kenellekään. Sen sijaan voi vaikka ajatella kauniita kukkia, ja sitä kuinka maa on kohta täynnä niitä. Varsinkin voikukkia, jotka ovat ihanan keltaisia.

Päivitys

olen

olemassa

silloin kun mikään muu ei ole

hengitän ja elän ja räpyttelen silmiä

voin ajatella

silloinkin

kun en siihen koe pystyväni

pohdin ja muistelen ja järkeilen

kehoni toimii

silloin kun minä

en

Viime aikoina elämässäni on korostunut, kuinka tärkeää on antaa painoarvoa hyville hetkille. En halua olla surullinen tai kuulostaa siltä, kuin jokin olisi huonosti, mutta haluan muistuttaa, että vaikka elämässä on loputtomalta tuntuva määrä hetkiä, niistä jokaisesta kannattaa nauttia täysin siemauksin.

Talven aikana olen oppinut itsestäni valtavasti uutta. Olen huomannut, kuinka paljon nautin ystävien seurassa olemisesta, luistelemisesta ja kuorolaulusta. Voi kuinka pidänkään kuorolaulusta! Ruamjai - kuoro, jossa laulan - on kohdellut minua hyvin syksystä saakka, silloin sinne eksyin. Vaikka ilmassa on aina tekemisen maku, joka hetkessä on tilaa myös ihmiselle, tunteille ja ajatuksille. Kuinka riemastuttavaa!

Tänään taas muistin kuinka ihanaa on halata ystävää tavallista pidempään. Haluan muistuttaa kaikkia ystäviäni ja tuttujani, että minua saa aina halata ja pitää kädestä.

Tämä on vasta alkua

En ole pitkään aikaan päivittänyt tänne taas mitään, mutta kuultuanne (tai, no, luettuanne), mitä elämässäni on viime aikoina tapahtunut, ymmärtänette varmasti, miksi olen ollut täällä niin inaktiivinen.

Kesä meni niin että hujahti, ja niinhän ajalla on tapana tehdä, hujahtaa, kun edessä on iso muutos. Kesäkuussa Kööpenhaminassa lomaillessani sain tietää, että pääsen opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon luokanopettajaksi, jee! Jo tästä voin olla todellakin ylpeä, ja kiitollinenkin, että pääsin suoraan lukiosta yliopistoon, sillä sekään ei ole itsestäänselvyys. Minustako yliopisto-opiskelija? Kyllä vain! Tosin, ennen kuin sain tietää yliopiston opiskelupaikasta, sain tietää päässeeni myös Tampereen konservatorioon laulua opiskelemaan. Vähän pienempi jee, mutta sitäkin voin myhäillä mielessäni ja nauttia yliopistosta.

Toinen iso juttu, mikä selvisi aika piakkoin opiskelupaikan varmistumisen jälkeen, oli oman asunnon saaminen. Sain kahden hengen solusta kämpän KOASin kautta, ja etukäteen soluasuminen vähän jännittikin. Millainen kämppikseni tulisi olemaan? Osaanko asua omillani? Huolenaiheet osoittautuivat kaikin puolin turhiksi. Kämppikseni on mukava, siisti, hiljainen ja pari vuotta itseäni vanhempi opiskelijatyttö. Tulemme hyvin toimeen, vaikkei meistä välttämättä ylimpiä ystäviä tulisikaan. Pidämme yhteisistä tiloista hyvää huolta ja annamme toisillemme tilaa elää, sekä vaihdamme muutamat sanat kun olemme samassa tilassa. Oikein toimiva systeemi. Lisäksi hän tekee tosi hyvän tuoksuista ruokaa!

Parasta "yksin"asumisessa on ollut vapaus tehdä asiat juuri omalla tavalla ja omalla aikataululla, ja olen selvinnyt ainakin tähän asti oikein mainiosti. Kukapa olisi arvannut, että pyykinpesu ja vessan siivous olisivat ihan kivoja juttuja! En oikeastaan edes kaipaa takaisin kotikotiin, kun asiat ovat täällä Jyväskylässä menneet niin mallikkaasti. Tietysti kaipaan kavereitani ja Maisaa, omaa kissaani, mutta onneksi vanhemmat pitävät huolen, että saan säännöllisesti kuvia ja videoita siitä. Kavereidenkin kanssa olemme tiiviisti tekemisissä erilaisten sosiaalisten medioiden kautta, joten heidän olemassaolonsa ei tunnu liian kaukaiselta sekään.

Kaikkein jännittävin osuus, eli koulu, alkoi virallisesti tiistaina 29.8., mutta tuutorimme järjestivät meille pienen yhdessäoloillan jo maanantaille. Koulukaverini ovat aivan uskomattoman ihanaa porukkaa, enkä voisi olla iloisempi, että olen ympäröity näin loistavilla ihmisillä. Jo ensimmäisellä viikolla yhteishenki oli käsin kosketeltavaa ja ainakin itselläni on hyvin viihtyisää kaikkien uusien ihmisten keskellä. 

Näihin kahteen ensimmäiseen opiskeluviikkoon on mahtunut paljon ohjelmaa (lue: kaikkea muuta kuin opiskelua). Avajaisbileitä käden jokaiselle sormelle, illanistujaisia, infotilaisuuksia, avajaismessut, fuksimökki (ei siitä sen enempää), muutama luento, nuuskintaa niin kirjaimellisesti kuin muillakin tavoilla, paljon uusia someyhteyksiä, Semmareiden keikka, paljon syömistä, norsufutisturnaus ja muutama muukin asia. Olen myös nauranut, jännittänyt ja nauttinut enemmän, kuin olen tiennyt olevan mahdollista. Olen täällä näiden ihmisten ja tapahtumien kanssa todella onnellinen.

Mitä jännittämiseen tulee, ilmoittauduin ennen koulun alkua musiikin pitkän sivuaineen perus- ja aineopintojen pääsykokeisiin tavallaan hetken mielijohteesta, mutta ihan tosissani. Siitä asti, kun tajusin kuuluvani opetusalalle lasten pariin, olen halunnut pystyä yhdistämään musiikin siihen niin tiivisti, kuin suinkaan mahdollista. Olen itse käynyt musiikkiluokan, ja haluan tarjota samanlaisen elämyksen muillekin. Nämä opinnot, joihin hain, antaisivat minulle pätevyyden toimia musiikinopettajana peruskoulussa. 

Pääsykokeissa piti antaa näytteet sekä kitaralla, pianolla, vapaavalintaisella kolmannella soittimella että laululla. Päätin esittää pianolla Hayo Miyazakin animaatioelokuva Liikkuvan Linnan teemasta oma sovitukseni, kitaralla (omaa lauluani soinnuilla säestäen) Lintu lensi oksalle, nokkahuilulla The Beatlesin Hey Jude sekä laulaen West Side Storysta tuttu I Feel Pretty. Bonusohjelmanumerona esitin myös itselleni erittäin rakkaan Whitney Houstonin Saving All My Loven, ja omasta mielestäni koko koe meni hyvin. Kokeeseen kuului myös säestystehtävä pianolla, joka sekin meni hyvin, kiitos nuotinlukutaidon. Ajattelin heti esiintymisen jälkeen, että vaikken pääsisikään, voisin silti olla ylpeä itsestäni, ja palkitsinkin itseni kotiin tilatulla (aivan tajuttoman hyvällä) pizzalla ja elokuvalla.

Onneksi hain, sillä minut sitten ihan oikeasti valittiin, musiikin pitkää sivuainetta opiskelemaan! Olo ei tunnu vieläkään oikein todelliselta. Samalla pelottaa, mutta en malta odottaa kitaratunteja ja kaikkea! Yliopistouran urkenemisen jälkeen tämä on ehdottomasti paras asia, joka elämässäni on tapahtunut. Sen kunniaksi päätin olla laittamatta eilen herätystä tälle aamulle ja menin jo ennen yhdeksää nukkumaan.

Pitkät yöunet ovat, ainakin toistaiseksi, olleet harvinainen luksus. Toisaalta yliopistoelämä ja -juhlinta ajoittuvat aika lailla pelkästään viikolle ja arkipäiville, joten viikonloppuisin on aikaa hoitaa taas itseään ja käydä vaikka kotikotona. Tämän tietäen, voitte olla varmoja kun kerron, että viimeöiset reilut kolmentoista tunnin yöunet tuntuivat niiiin oikeutetuilta. Ja kyllähän sitä välillä pitääkin muistaa myös levätä, sillä kuten annoin ilmi, nämä kuluneet kaksi viikkoa ovat olleet lievästi sanottuna hektistä aikaa.

Vaikka nyt jo tuntuu, että kesän jälkeen on tapahtunut ihan hirveästi, niin tämähän on kaikki vasta alkua, enkä millään malta odottaa, mitä kaikkea Jyväskylällä on minulle tarjottavana. Siihen asti, nyt naatitaan!

Läsnä

Ihmisen pitäisi tehdä epätavallisia asioita. Ajatus kävi mielessäni, kun astuin järvestä rantahiekalle noin kymmenminuuttisen mindfulness-session jälkeen. Niille, jotka eivät tiedä mitä on mindfulness, kopioin tähän Wikipedian kertoman.

"Tietoisuustaito, myös tietoisuustaidot, tietoinen läsnäolo, hyväksyvä tietoinen läsnäolo tai mindfulness, tarkoittaa tietoista läsnäoloa ja tietoisuutta mielen tuottamista kokemuksista ja tulkinnoista; mielen tyynnyttämistä ja kehon omien kokemusten uteliasta ja hyväksyvää havainnointia; oman olon kuuntelemista. Tietoisuustaitojen tausta on buddhalaisuudessa, ja länsimaissa niitä on sovellettu 1970-luvulta alkaen esimerkiksi hoitotyössä, urheiluvalmennuksessa ja työelämässä."

Periaatteessa mindfulness on siis läsnäolon harjoittelua ja siitä nauttimista. Minun tapani harjoittaa mindfulnessia järvessä oli itselleni erittäin kiehtova kokemus; seisoin järvessä vettä lanteille asti ja pidin otsaani veden alla niin, että silmäni jäivät veden alle, mutta pystyin hengittämään nenän kautta ja kuulemaan ympärilläni tapahtuvat asiat. 

Siinä seistessäni selkä taipuneena tunnustelin varpaitani vasten järven hiekkaa, kuuntelin lintujen satunnaista laulua ja muita, etäisiä uimareita. Oli kuitenkin rauhallinen arki-ilta, joten sain olla suhteellisen rauhassa. Järvi oli tyyni kuin peili, ja sain tuntea veden pintajännitteen rauhassa pääni ympärillä ja käsieni alla, sillä pidin käsiäni veden pinnalla ikään kuin ne olisivat levänneet tasolla.

Läsnäolossa on jotakin maagista. Kymmeneen minuuttiin kykenin olemaan ajattelematta yhtään mitään senhetkisen olemukseni ulkopuolista asiaa. En ajatellut huomisen to do -listaa, en tulevaa ulkomaanmatkaa, en velvollisuuksia, en mitään. Olin täysin läsnä, kuin transsissa. Hetki oli mieletön, tietoisuuteni oli täysillä nykyhetkessä ja siihen liittyvissä tuntemuksissa, mutta kuitenkin olin jossain muualla. Läsnä. 

Nykyään ainakin itselleni läsnä oleminen on harvinaista ja epätavallista, sillä koko ajan mielessäni surraa jokin tehtävä tai tapahtunut asia, enkä osaa olla "paikoillani" hetkessä. En tiennyt edes kykeneväni noin syvään keskittymiseen. Kuitenkin pystyin siihen, ja oloni oli aivan uskomaton mindfulnessin päättymisen jälkeen, kun nostin pääni pois vedestä ja lähdin rantasaunaan.